Kuinka selviytyä leukaleikkauksesta, osa 1

Tervehdys Sinulle, joka luet tätä. Saatat hyvin suurella todennäköisyydellä olla menossa leukaleikkaukseen tai ainakin harkita sitä, tai sitten olet jo käynyt läpi leukaoperaation. (Tai sitten et, ja luet blogiani jostain muusta syystä. Kerro toki lisää.) Koska oletan monen tätä blogia lukevan olevan (tulevia) leukapotilaita itsekin, ajattelin kasata pienen infopaketin siitä, millaista elämä välittömästi leukaleikkauksen jälkeen on, ja miten siihen kannattaa varautua.

Ortognaattinen leikkaus on paitsi iso leikkaus, se on myös psyykkisesti iso juttu. Leikkaus saattaa pyöriä mielessä jo useita kuukausia ennen itse leikkausta. Viimeistään, kun leikkauspäivä on lyöty lukkoon, alat todennäköisesti pohtia leikkausta ja jännittää. Mielessä alkaa pyöriä kysymyksiä: mitä, jos leikkaus ei menekään hyvin? Joudunko kärsimään kovista kivuista? Mitä, jos en enää koskaan olekaan ihmisen näköinen? Näihin kysymyksiin ei ole mahdollista vastata, sillä jokainen ihminen on yksilö, jokainen leikkaus on erilainen ja jokainen kokee leikkauksen omalla tavallaan. Sen sijaan varmaa on, että leikkaus jännittää aina. On epänormaalimpaa olla jännittämättä leikkausta kuin jännittää sitä. Jokaisen on selvittävä leikkauspaniikista omalla tavallaan. Joku haluaa haalia käsiinsä kaiken mahdollisen tiedon, kun taas joku toinen ei halua tietää leikkauksesta yhtään mitään. Tärkeintä on, että olet motivoitunut leikkaukseen. Tällöin on myös helppo asennoitua leikkaukseen siten, että lyhytaikainen epämukavuus leikkauksen jälkeen kuuluu asiaan, se ei kestä ikuisuuksia ja on välttämätöntä paremman purennan saavuttamiseksi.

Tästä...

Ennen leikkausta kannattaa liikkua paljon, lopettaa paranemista hidastava tupakointi, jos sellaista sattuu harrastamaan (helppohan minun on sanoa, kun en ole koskaan edes maistanut tupakkaa) ja ennen kaikkea syödä. Mielellään kaikkea hyvää mutta runsaasti pureskelemista vaativaa, sellaisia ruokia et nimittäin kykene vähään aikaan leikkauksen jälkeen syömään. (Omalla kohdallani tämä tarkoitti lähinnä pitsaa. Ehdin onneksi leikkausta edeltävänä päivänä "viimeisellä aterialla" syödä maailman parhaan sellaisen.) Suosittelen varsinkin runsaita ravintolaillallisia ennen leikkausta! Niihin on sallittua käyttää rahaa, koska leikkauksen jälkeen et tule ajattelemaankaan ravintolaruokailua moneen kuukauteen. Lisäksi suosittelen ottamaan omasta pärstästä runsaasti kuvia, sillä juuri sitä naamaa et tule leikkauksen jälkeen enää koskaan näkemään. Leikkauksen jälkeen naama muuttuu turvotuksen laskiessa joka päivä, etkä tule jonkin ajan kuluttua enää muistamaan tarkalleen, miltä se naama ennen leikkausta näyttikään. Kuvien vertailu saattaa yllättää!

...tähän! Helppo hymyillä, kun viimein pystyy.

Leikkauspäivän aamuna kannattaa ottaa rauhallisesti. Olin tuolloin itse enemmän huojentunut kuin ahdistunut, sillä kuukausien (jopa vuosien) pohdinta ja odotus oli vihdoin ohi. Silloin vasta tiesin, että nyt se tapahtuu: kirurgi ei ollut ajanut työmatkalla päin puuta, minä en ollut sairastunut mahatautiin eivätkä porat olleet loppuneet leikkaussalista. Sairaalaan lähtiessä päälle kannattaa pukea väljäkauluksinen tai edestä napitettava paita, sillä kotiin päästessäsi et halua alkaa askarrella kireää poolokaulusta kipeän ja turvonneen leuan yli. Leikkauksen jälkeen voimat ovat vähissä, etkä välttämättä heti jaksa lukea lehtiä tai käyttää tietokonetta. Suosittelen kuitenkin ottamaan mukaan jotain ajanvietettä, sillä parhaimmillaan kolme-neljäkin vuorokautta sairaalan seinien sisällä saattaa tuntua hieman pitkäveteiseltä. Mitään muuta erityistä sairaalaan pakattavaa en osaa nimetä. Ainakaan hammasharjaa ei kannata vaivautua ottamaan mukaan, sillä välittömästi leikkauksen jälkeen suusi aukeaa ehkä noin 3 mm, ja suun puhdistus hoidetaan pelkillä Corsodyl-purskutteluilla. Erityisesti naisille tyypilliseen tapaan ei kannata pakata mukaan "koko elämää": ainakaan itse en välittömästi leikkauksen jälkeen jaksanut kiinnostua oikein muusta kuin kipulääkkeestä, siitä että joku puhdistaisi sieraimeni ja että saisin nukuttua ja syötyä edes jotain.

Leikkauksen jälkeiset päivät sairaalassa on syytä ottaa levon kannalta. Sinulle on tehty iso leikkaus, ja olet menettänyt melko paljon verta. Kannattaa suosiolla hyväksyä se, että olet turvoksissa, kipeä, voipunut ja mahdollisesti jopa hieman ahdistunut. Kukaan ei odota, että olisit reipas tai pirteä. Kannattaa tukeutua hoitajiin ja pyytää rohkeasti jääpusseja vaikka tunnin välein tarpeen niin vaatiessa. Yläleuan leikkauksen jälkeen nenästä vuotelee verta vähän väliä, ja sieraimet täyttyvät hyytyneestä verestä. Leikkauksen jälkeen on kiellettyä niistää, joten kannattaa pyytää hoitajia puhdistamaan sieraimet hellävaraisesti keittosuolalla ja pumpulitikuilla. Hoitajilta saa myös Nasolinia, jota leikkauksen jälkeen on sallittua käyttää. Suosittelen lämpimästi hankkimaan sitä myös kotiin leikkauksen jälkeen. Huulet halkeilevat turvotuksen vuoksi, joten niitä kannattaa rasvata ahkerasti huulirasvalla tai Bepanthenilla. Mitä isompi kerros, sen parempi. Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että leukapotilaan paras kaveri on hyvä hoitaja. Heidän työnsä on hoitaa sinua, joten älä pelkää vaivata heitä mitättömiltäkään tuntuvien asioiden takia. Meille nuorille ja terveille ihmisille voi tuntua vaikealta olla toisen autettavana, mutta tällaisen operaation jälkeen se ikään kuin kuuluu asiaan.

Äidin ja siskon tuomat lahjukset piristivät tämän potilaan päivää.

Yleisesti ottaen kannattaa yrittää tehdä olonsa niin mukavaksi kuin vain mahdollista, vaikka se voikin olla vaikeaa. Kivuista ei missään nimessä kannata kärsiä (toim. huom. ainakaan itselläni ei oikeastaan mitään varsinaisia kipuja ollut, vaan enemmänkin epämukavuuden ja paineen tunnetta leuoissa). Monissa paikoissa leukapotilaat saavat kipupumpun, jota suosittelen käyttämään aina, kun vähänkin siltä tuntuu. Jos et saa nukuttua, asiasta kannattaa mainita leikanneelle kirurgille: hän voi määrätä tarvittaessa nukahtamislääkettä. Kannattaa pyytää päästä pesulle, vaikka et jaksaisikaan ja tuntuisi, ettet yksin pysy pystyssä, hoitaja kyllä tulee tarvittaessa mukaan ja rapsuttaa kuivuneet veret niskasta ja korvien takaa. On huomattavasti mukavampaa lepäillä puhtaana kuin tukka rasvaisena ja veret naamalla. Syöminen tuntuu melko varmasti aluksi mahdottomalta, eikä nestemäisenkään ravinnon juominen suoraan kupista todennäköisesti onnistu. Suosittelen kokeilemaan erilaisia tapoja: pillillä imemistä, lusikointia ja nokkamukista juomista. Jollain näistä tavoista onnistut todennäköisesti saamaan edes jotain suuhusi. Kun olet löytänyt itsellesi sopivan tavan, yritä syödä ja juoda (no, oikeastaan tuossa vaiheessa kaikki syöminen on juomista) sitkeästi mahdollisimman paljon, vaikka ei tekisikään mieli ja vaikka se tuntuisikin kestävän ikuisuuden. Voin luvata, että se loppujen lopuksi parantaa oloasi ja nopeuttaa toipumista.

Sanottavaa aiheesta riittäisi niin paljon, etten yritäkään tiivistää kaikkea yhteen postaukseen. Seuraavassa osassa käsitellään leukapotilaan elämää kotiin pääsyn jälkeen. Stay tuned!

PS. Tämä postaus EI ole aprillipila!

Kolme kuukautta leikkauksesta

Olen alkanut laskea leikkauksesta kulunutta aikaa viikkojen sijaan kuukausissa. Tämä kertonee siitä, että olen jatkanut elämässä eteenpäin. Enää leikkausta tulee ajateltua vain syödessä, kun puraisee poskeensa oikein kivuliaasti ja muistaa, että ai niin, se purenta on nykyään tällainen. Tosin sitäkään ei enää kovin usein tapahdu. Söin edellisviikolla mm. pitsan, ja hapankorppuja rouskuttelen harva se ilta. Olisipa joku kertonut minulle päivä leikkauksen jälkeen, että pystyn vielä joskus syömään pitsaa. Olisin todennäköisesti nauranut katketakseni - pääni sisällä, suu kun ei liikkunut mihinkään. :-)

Turvotusta on vielä aavistus jäljellä vasemmassa poskessa. Ei kuitenkaan auta kuin odotella, eiköhän se ainakin vuoden loppuun mennessä liene laskenut. Muuten alan olla ulkonäkööni oikein tyytyväinen. Omia kuviani katsellessa yllätyn vieläkin nähdessäni uuden sivuprofiilini. Vaikka alaleukaani tuotiin eteenpäin, leukani ei ole vieläkään mikään maailman suurin, vaan ennemminkin pienempi ja sirompi kuin ennen leikkausta.

Käytin noin kolme kuukautta leikkauksen jälkeen ympäri vuorokauden neljää "jänis"-kumilenkkiä poskihampaiden ja sivujen yhteen kuromiseksi, ja yöksi lisäsin yhden jäniksen eteen, jottei purenta avautuisi edestä. Viime käynnillä seiskoihin kiinnitettiin nupit, joiden välillä pidän ympäri vuorokauden "maaoravia". Muita lenkkejä en enää päivisin tarvitse. Yöksi laitan sitten edelleen viisi kumilenkkiä. Ylhäällä on edelleen leikkauskaari, alhaalla oli ensin tavallinen NiTi-kaari, nyt TMA-kaari. Leukajumppa on tuottanut toivotun tuloksen, sillä suun maksimiavaus oli viime käynnillä 32 mm. Tavoite oli 30 mm, joten enää ei tarvitse harrastaa kuin ylläpitävää leukajumppaa.

Ja sitten varsinainen breaking news: oikojani kertoi suunnittelevansa, että raudat otettaisiin pois ENNEN KESÄÄ!!!!!!!! Ette osaa edes kuvitella, miten innoissani olen! Sitten ei enää tarvitse kantaa hammasharjaa mukana jatkuvasti ja venkslata kumilenkkien kanssa. How cool is that! Aika omituinen tunne, että parin kuukauden päästä en enää ole leukapotilas, vaan ihan normaali ihminen.

Pakko laittaa vielä yksi kuva upeasta uudesta purennastani!

Terveisin,
onnellinen melkein ex-leukapotilas

Seitsemän viikkoa leikkauksesta

Ensimmäinen leikkauksen jälkeinen oikojakäynti oli viime viikolla. Leikkauksessa avopurentani suljettiin yläleuan takanoston avulla edestä, joten etuhampaani osuvat nyt mainiosti yhteen. Tämän seurauksena purenta kuitenkin jäi auki sivuilta ja takaa, joten poskihampaani eivät tällä hetkellä kosketa toisiaan. Muuten purenta näyttää kuulemma todella hyvältä. Alhaalla leikkauskaari vaihdettiin joustavaan NiTi-kaareen, ylös jätettiin vielä leikkauskaari ja koukut. Pidän nyt 24/7 sivu- ja poskihampaiden välissä neljää kumilenkkiä ("jäniksiä"), joilla purenta olisi tarkoitus kuroa kiinni. Yöksi laitan etuhampaisiin vielä yhden "jänislenkin", jottei purenta avautuisi edestä.

Naama on palautunut suurin piirtein ihmismäiseksi.

Pureskelusta ei oikein vielä tule mitään, koska poskihampaat eivät osu yhteen, ja hampaat ovat kumilenkkien ansiosta hieman aratkin. Mössödieetillä siis mennään vielä, perunamuusi on ollut lähes jokapäiväinen ateriani. Paino on pudonnut nyt kaksi kiloa ehkä odotetustikin, kun olen palannut takaisin normaaleihin liikuntarutiineihini, mutta syöminen ei oikein onnistu entiseen tapaan. Leukaoperaatio on siis hyvä tapa päästä kesäkuntoon, toivottavasti ei sentään lihasten kustannuksella. Juokseminen, tanssiminen ja ylösalaiset jooga-asanatkin sujuvat jo ilman mitään ikäviä tuntemuksia, mutta ratsastamaan en taida uskaltautua ennen kuin kolmen kuukauden päästä leikkauksesta, jolloin leuan voi kirurgin mukaan ajatella olevan luutunut.

Uusi sivuprofiilini. Teen yksityiskohtaisen analyysin ulkonäön muutoksista vasta sitten, kun kaikki turvotus on laskenut, mutta voin jo nyt sanoa olevani todella tyytyväinen. Ylä- ja alaleuan eteenpäin siirron ansiosta aiemmin hyvin selvästi profiilista erottunut kookas nenänikään ei enää mielestäni ole mitenkään silmiinpistävä.

Poskipäillä on vielä turvotusta, mutta ei mitenkään häiritsevästi.

Yhteenvetona voisi sanoa, että elämä on palautunut aika lailla normaaleihin uomiinsa. Alahuulen tunnottomuus vielä hieman häiritsee, mutta tunto on jo palautunut osittain ja uskon sen palautuvan kokonaan lähikuukausina. Kunhan purentani vielä oiotaan lopullisesti kohdalleen, lopputulos tulee varmasti olemaan todella hyvä.

Kuusi viikkoa leikkauksesta ja elämä hymyilee

Tänään olikin sitten viimeinen kontrollikäynti kirurgilla. Seuraava käynti on vasta vuoden kuluttua. Reaktioni tämän kuultuani oli: "Apua, mitä mä nyt teen", mikä kirurgia lähinnä huvitti.

Purenta on edelleen mainio, suun limakalvot arpineen siistit, tunto on pikku hiljaa palailemassa alaleukaan ja -huuleen ja muutenkin kuuluu kaikin puolin erinomaisen hyvää. Soseruokien lisäksi sain luvan syödä pehmeitä ruokia, kuten makaronilaatikkoa ja kasvispyöryköitä, sen sijaan kovat ja sitkeät ruuat ovat kiellettyjä 3 kk ajan. Sisäfilepihviä en toki muutenkaan yrittäisi syödä, kala-kasvissyöjä kun olen. 

Pärstä peruslukemilla 14.1.2013, päivää vaille kuusi viikkoa leikkauksesta. Turvotusta on vielä, mutta kyllä tällä naamalla jo kehtaa ulos mennä.

Suun maksimaalinen avaus on vielä "hieman" rajoittunut, vain 20 mm, joten avausharjoituksia pitää jatkaa. Sain apuvälineiksi jäätelötikkuja, joiden idea on se, että pinoan niitä hampaiden väliin niin monta kuin mahtuu ja esimerkiksi katselen telkkaria tikkujen ollessa paikallaan. Sitten lisään uuden tikun esimerkiksi joka toinen päivä, kunnes suuni aukeaa 30 mm. Nerokasta, ja äärettömän fiksun näköistä.

Ensimmäinen leikkauksen jälkeinen oikojakäyntini on keskiviikkona, jolloin mietitään kumilenkkien kohtaloa. Siihen asti ne ovat ainoastaan yökäytössä, jotta suu pääsee aukeamaan paremmin.

Sivuprofiili. Suustani kasvava suoristusrauta johtuu siitä, että vessa oli ainoa huone, mistä löytyi valoa. Koettakaa kestää.

Opiskelen nyt normaalisti toista viikkoa. Ensimmäinen viikko oli lähinnä luentoja, joten puhua minun ei erityisemmin tarvinnut. Puhuminen vaatii vielä tavallista enemmän keskittymistä, ja erityisesti konsonanttien suhteen artikulaationi ei ole vielä terävimmillään. Koko ajan se on kuitenkin tuntunut kohenevan. Ei auta kuin yrittää rohkeasti.

Kasvojen tunto yläleuassa ja poskipäillä on jo lähestulkoon normaali, vain hiukan alentunut muihin kasvoihin nähden. Sen sijaan alaleuka on keskeltä tunnoton lukuun ottamatta pieniä alueita, joilla tuntuu hivellessä jotain, lähinnä kutitusta. Alahuulen vasemmalla puolen tuntuu kevyt hively, mutta ei kovempi kosketus. Alahuulen oikea puoli on vielä tunnoton. Tunto palautunee ainakin osittain kuukausien mittaan, ja ilmeisesti se on mahdollista jopa kolmen vuoden ajan.

Hymyn leveys on jo entisissä mitoissa!

Nyt voinee huokaista helpotuksesta, ainakin väliaikaisesti. Leikkaus on takana, välittömiltä leikkauskomplikaatioilta vältyttiin, ja kaikki meni niin nappiin kuin vain voi kuvitella. Sen sijaan oikomisrumba jatkuu vielä mahdollisesti jopa vuoden verran. Hiphei!

Leukaleikatun joulu

Joulunpyhät menivät sitten tänä vuonna toipumisen merkeissä. Leikkauksesta tuli joulupäivänä kolme viikkoa. Vaikka yleisvointini onkin jo lähes normaali, kasvojen alueen toiminnot, kuten puhuminen ja syöminen, ovat vielä lievästi sanoen hakusessa. Soseutettu dieetti (=pureskelukielto) jatkuu leikkauksen jälkeen kuusi viikkoa, joten joulupöydän antimet tarkoittivat omalla kohdallani kasvissosekeittoa, kotijuustoa, muussattua perunaa sekä lanttu-, porkkana- ja perunalaatikkoa. Näidenkin syöminen tuotti niin suuria hankaluuksia, että syödyt määrät jäivät melko vähäisiksi, mutta kolmen viikon nestedieetin jälkeen jo kahden muussatun perunan syöminen tuotti varsinaisen ähkyn. Muuten päivät menivät lepäillessä ja saunoessa. Peruskuntoa ylläpitääkseni tein joulunpyhinäkin joka päivä koiran kanssa kävelylenkin 15 asteen pakkasessa suojaten alakasvot noin viidellä huivilla, koska pakkasessa tunnoton alahuuli tuntuu jäätyvän totaalisesti ja turpoavan muodottomaksi, vaikkei siinä mitään erityistä näykään.

Näin leveä hymy irtosi 21.12. Pahoittelut kuvanlaadusta, joka on valitettavasti jälleen kerran surkea.

Viime viikon kontrollissa suu- ja leukakirurgian poliklinikalla suun sisäiset ompeleet poistettiin. Huulten vääntely ja suun limakalvojen nipistely tuntui sen verran ikävältä, että vedet lensivät silmistä, mutta onneksi koko homma ei kestänyt kuin minuutin pari. Samalla käynnillä minua neuvottiin aloittamaan "leukajumppa" eli suun avausharjoitukset. Suu avataan äärimmilleen kymmenen kertaa, ja maksimaalinen avaus pidetään 10 sekunnin ajan. Tämä toistetaan kolmesti päivässä, aamuin, päivin ja illoin. Avausharjoitukset ovat leikkauksen jälkeen tärkeitä, jottei tulisi arpikudosta, sillä leikkauksessa on jouduttu irrottelemaan puremalihasten säikeitä. Tästä osaltaan myös johtuu suun avauksen rajoittuneisuus leikkauksen jälkeen.

Tänään kävin jälleen kontrollissa suupoliklinikalla. Ilmoittautuessa en vieläkään onnistu sanomaan omaa nimeäni kuulostamatta siltä, että suussani on kuuma peruna, mutta ilmeisesti nimeni oli ymmärrettävissä. Kirurgin mukaan purentani on mainio, ja suu aukesi 18 mm, huimat kolme millimetriä enemmän kuin viime viikon kontrollissa. Suun avausharjoitukset olivat tuottaneet tulosta, vaikka suun maksimaalinen avaus tuntuukin toivottoman pieneltä. Kysyin kirurgilta vasemman silmäkuopan ala-sisäreunalla ja ala-ulkoreunalla tuntuvista kovista kohoumista, jotka ilmestyivät sinne leikkauksen yhteydessä. Oikealla puolen ei vastaavia kohoumia tunnu. Hänen mukaansa ne ovat yläleukaan kiinnitettyjen titaanilevyjen päät. Niiden sijoittelu hieman vaihtelee anatomiasta riippuen, joten välttämättä ne eivät ole tunnettavissa. Minulla ne siis tuntuvat vasemmalla puolella, mutta mitään muuta haittaa niistä ei kirurgin mukaan ole. Aika siistiä, sanon minä!

Tästä kuvasta näkee, että levyjen päät tulevat tosiaan aika lähellä silmäkuoppaa. Kuva osoitteesta http://www.maxfac.com

Viikko leikkauksesta

Julkaisen nyt vähän viiveellä viikko leikkauksen jälkeen otetut kuvat. Olen yrittänyt minimoida tietokoneen äärellä käytetyn ajan ja sen sijaan viettää mahdollisimman paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa, sillä uskon jälkimmäisen edistävän toipumista paremmin. Pahoittelen kuvien rakeisuutta, tähän aikaan vuodesta nyt vain on kerta kaikkiaan mahdotonta saada hyviä kuvia varsinkaan sisätiloissa.

Viikko leikkauksesta: sivuprofiili. Turvotusta, mustelmaa ja haavateippi paikoillaan.

Leikkauksesta on kulunut nyt kymmenen päivää, ja vointini alkaa olla melko hyvä. Jaksan jo tehdä kävelylenkkejä ulkona vain hieman hengästyen, enää ei huimaa tai pyörrytä. Turvotusta on vielä aika massiivisesti lähinnä yläleuan leikkausalueen ympäristössä, poskilla ja poskipäillä. Alahuuli ja alaleuan keskiosa ovat vielä käytännössä tunnottomat. Syöminen ja juominen onnistuvat toistaiseksi parhaiten pillillä, alahuuli ei ole vielä oikein "vedenpitävä", vaan suoraan lasista juodessa juoma roiskuu lähinnä lattialle. Lusikointi taas on hidasta ja johtaa ruuan kertymiseen alahuulen kautta rinnuksille, mutta olen koettanut sitäkin joka päivä harjoitella.

Näkymä edestä naama peruslukemilla. Melkoinen pallokalafiilis.

Olen edelleen päivittäin pitänyt kylmäpusseja poskilla, vaikken tiedä, onko siitä käytännössä mitään hyötyä enää tässä vaiheessa. Joka tapauksessa se tuntuu hyvältä, joten ainakin psyykkistä vaikutusta sillä voi kuvitella olevan. Nielaiseminen tuntuu edelleen vaikeammalta kuin ennen leikkausta, mutta kasvoillani on vielä niin paljon turvotusta, ettei oikein mikään silmistä alaspäin toimi tai ainakaan tunnu samalta kuin ennen. Odotellaan siis rauhassa. Syytä huoleen tuskin lienee, sillä eilen sain paksummankin luumusoseen ihan kohtuullisen helposti alas. Kitalaki on lisäksi tunnoton ja tuntuu eri malliselta kuin ennen leikkausta, mikä lisännee vielä oman hankaluutensa nielaisemiseen, kun kielelle ei tunnu löytyvän vakiintunutta paikkaa suuontelosta nielaisun ajaksi. Tässäkin asiassa kärsivällisyys lienee tarpeen.

Levein tästä naamasta irtoava hymy. Suussa on kuminauhat, "jänikset".

Keskiviikkona kävin suupoliklinikalla kirurgin kontrollissa. Kaikki oli hyvin, ja kirurgi oli erittäin tyytyväinen purentaani. Haavateipit ja suun ulkopuoliset ompeleet poistettiin, ja tulipa todettua, että leukakulmiin jääneet haavat ovat kyllä aivan säälittävän olemattomat. Minulla on kasvoilla paljon näkyvämpiä aknearpia! Sen sijaan otsan leikkaushaava ei kyllä tule jäämään kulmakarvan peittoon, joten siitä jäänee näkyvä arpi. Viilto on kuitenkin vajaan sentin mittainen, eikä tule varmastikaan herättämään mitään erityistä huomiota, kunhan muistuttaa minua tulevaisuudessa siitä kaikesta, mitä jouduin loistavan purentani eteen kärsimään. Eipä kyllä taida olla pelkoa, että tämän kaiken jälkeen alkaisin pitää hyvää purentaa itsestäänselvyytenä.

Elossa!

Selvisin näemmä molempien leukojen siirrosta. En ole aiempina päivinä jaksanut mitään pidempää postausta ajatellakaan, joten eipä sitten tullut postattua muuta kuin välttämättömimmät elossaolopostaukset Facebookin puolelle. Toivottavasti kukaan ei ajatellut, että leikkaus meni pahasti pieleen ja makaan tällä hetkellä jossain teholla. :-)

Varoitan, etteivät tämän postauksen kuvat välttämättä sovellu heikkohermoisille. Välittömästi leikkauksen jälkeen otettuja kuvia en julkaise, koska ne ovat niin inhorealistisia.

Leikkaus tehtiin siis tiistaina, jolloin menin leikkausosastolle heti klo 7.45. Minut vietiin heräämöön, jossa kartoitettiin vielä tietoja (pituus, paino, allergiat, aiemmat anestesiat) anestesiakaavaketta varten ja annettiin esilääkitys. Cocktail oli täsmälleen sama kuin viime kerralla, eli parasetamolia (Panadol), pregabaliinia (Lyrica) sekä oksikodonia (Oxycontin). Pregabaliini on hermokipuun ja ahdistuksen lievittämiseen käytettävä lääke, oksikodoni huumausaineeksi luokiteltava vahva kipulääke. Kyllähän noilla suurin ahdistus lievittyi, ja kun anestesialääkäriä jouduttiin vielä hetkisen odottamaan, marssin hänen ilmaannuttuaan rauhallisin mielin leikkaussaliin. Paikalla oli sekalainen liuta väkeä, anestesiahoitaja ja -lääkäri, hoitajaopiskelija ja jotain muita (hammaslääketieteen?) opiskelijoita, jotka olivat tulleet katsomaan "eksoottisempaa" molempien leukojen leikkausta eli alan ihmisten slangilla ilmaistuna bimax-leikkausta. Kello oli tuohon aikaan noin 8.30 aamulla. Anestesialääkäri kanyloi minut, ja ilmoitettuani olevani 5. vuoden kandidaatti hän tokaisi, että: "No sähän tiedätkin sitten enemmän kuin mä!" Tämän jälkeen sain suoneen anestesian induktioaineet eli lyhytvaikutteisen vahvan sedatiivi-kipulääkkeen sekä laskimoanesteetin, propofolin. Sitten alkoikin päässä pyöriä ja taju meni. Seuraavat epämääräiset muistikuvat ovat heräämöstä, kun vedin ensimmäiset tietoiset hengenvetoni. Kysyin kelloa, ja se oli tuossa vaiheessa varttia vaille viisi. Leikkaus oli mennyt hyvin ja kestänyt odotetusti lähes koko päivän. Olin ilmeisesti heti heräämössä pyytänyt kännykän käteeni ja lähetellyt läheisille kirjoitusasultaan täysin virheettömiä tekstiviestejä, joten todennäköisesti olen saanut silmäni auki, mutta hassua kyllä, näkömuistikuvia minulle ei heräämöstä jäänyt. Muistan pelkästään kuulleeni hoitajien äänet ja paikalla käyneen kirurgin äänen, joka sanoi leikkauksen menneen hyvin ja alaleuan hermojen säilyneen ehjinä. Olin ilmeisesti kuitenkin tuossa vaiheessa melko pöllyissä, sillä varmistin vielä jälkikäteen kirurgilta, etten nähnyt unta ja että hän tosiaan oli käynyt sanomassa, etteivät hermot menneet poikki.

5.12., 1. päivä leikkauksen jälkeen -- murjottu potilas ruokalappuineen

Osastolle pääsin heti samana iltana. Ensimmäisestä illasta minulla ei suuremmin muistikuvia opioidihuuruiltani ole. Pahoinvointia tai kipuja ei pahemmin ollut, mutta sain mukaani kipupumpun, jolla pystyin itse annostelemaan itselleni kipulääkettä. Suusta vuoti verta, ja nenästä valahti verinoro aina, kun yritin nousta vähän ylemmäs. Osastolla hoitaja toi minulle jonkin Nutridrink-juoman, mikä tuntui lähinnä huonolta vitsiltä. Kasvoni olivat silmistä alaspäin suurimmalta osin tunnottomat, ja nieluni oli aivan turvoksissa, joten alkuun tuotti vaikeuksia edes löytää suutaan, saati sitten yrittää saada huulia pillin ympärille ja nielaista. Lopulta onnistuin sen juoman sitten jotenkin sisuksiini imaisemaan, mutta melkoista päänvaivaa se tuotti. Ensimmäisen yön nukuin lähinnä 15-30 minuutin pätkissä, sillä heräsin aina välillä turvotuksen aiheuttamaan tukalaan oloon kasvoilla ja nielussa, ja lisäksi kuola valui jatkuvasti nieluun ja ulos suusta. Ensimmäiset päivät ja yöt leikkauksen jälkeen menivät melko pitkälti samanlaisissa tunnelmissa. Nukuin jääpussit poskilla ja öisin heräilin yskimään kuolaa pois suustani. Päivisin ei kipuja juuri ollut, mutta öisin tuntui sen verran painetta poskipäissä ja leuoissa, että kipupumppua tuli käytettyä. Syöminen lähti alun ihmettelyn jälkeen onnistumaan ensin nokkamukista ja sitten pillillä. Huulet eivät aluksi menneet ollenkaan yhteen, joten suurin osa syödystä ruuasta valui suoraan syliin ja rinnuksille. Lisäksi huulet kuoriutuivat pois päällimmäisen ihokerroksen mentyä kuolioon turvotuksen seurauksena.

7.12., 3. päivä leikkauksen jälkeen -- turvotus vähenemään päin

Leikkausta seuraavana päivänä minulla oli kirurgin kontrolli, jolloin otettiin röntgenkuvat uusista leuoistani ja asennettiin kuminauhavedot suuhun. Röntgenkuvien näkeminen oli melko ihmeellinen kokemus. Ensimmäistä kertaa elämässäni purentani on hyvä: ylä- ja alaetuhampaani osuvat toisiinsa, vaikka purennassa onkin vielä hiottavaa. Kuvissa näkyi selvästi, että alaleukaani oli kummallakin puolen laitettu kolme ruuvia ja yläleuka kiinnitetty titaanisilla levyillä ja ruuveilla. Kirurgi oli purentaani hyvin tyytyväinen ja sanoi, että leikkaus meni teknisesti aivan kuten pitikin, eikä mitään hankaluuksia oikeastaan ollut. Kuminauhavedot ("jänikset") laitettiin silti ohjaamaan leukoja uuteen asentoonsa. Kuminauhavetojen laittamisen jälkeen syöminen meni vielä hankalammaksi, sillä leuat eivät nyt auenneet senkään vertaa kuin aikaisemmin.

8.12., 4. leikkauksen jälkeinen päivä -- kotona taas ja vähän hymyilyttikin!

Tällä hetkellä, kuten kuvasta näkyy, kaulaani ja rintakehän yläosaa koristaa jo kellertäväksi muuttunut mustelma. Myös kasvoilla on vähän kellertävää mustelmaa. Oikean kulmakarvan yläpuolelle porattiin ruuvi, jonka avulla mitattiin yläleuan siirto, minkä vuoksi siinä on kolme tikkiä. Molemmin puolin leukakulmissa on haavat, joiden päällä on vielä sidokset. Huulet eivät vieläkään kovasti liiku eivätkä mene tiiviisti yhteen, joten puhuminen on edelleen aikamoista mökellystä. Jotenkin sillä kuitenkin olen pystynyt kommunikoimaan. Kasvot ovat silmien alapuolelta ylähuuleen asti puutuneet, ylähuuli on puutunut, ja alahuuli sekä -leuka ovat keskeltä tunnottomat. Pysyvää tuntopuutosta ei kuitenkaan pitäisi jäädä, sillä alaleuan hermot eivät katkenneet. Suu aukeaa jo sen verran, että päivittäin ottamani lääkkeet (Burana 800 mg x 3, Kefexin (antibiootti) 500 mg x 3 ja Panacod tarvittaessa) mahtuvat hampaiden välistä. Korvat ovat ajoittain lukossa, ja nenästä vuotaa välillä vielä vanhan veren väristä eritettä. Tabletit pystyn nielemään puolikkaina suuren (ja pääosin lattialle menevän) vesimäärän kera.

Keskimäärin täällä Turussa päin potilaat viettävät vastaavan leikkauksen jälkeen sairaalassa kolme yötä. Minunkin oli tarkoitus kotiutua toisen kirurgin kontrollin jälkeen 7.12., mutta oloni oli vielä sen verran heikko ja voipunut, ettei minua uskallettu vielä kotiin päästää. Ehkä suurin osa tuosta voipuneisuudesta oli henkistä sorttia, osansa tietysti oli varmasti heikolla syömiselläkin. Omalla kohdallani ehkä juuri leikkauksen jälkeiset kolme päivää olivat pahimmat mielialan suhteen, tuntui etteivät asiat lähde tästä koskaan paranemaan, ja oli vain todella tukala olo koko ajan. Ei oikein saanut syötyä eikä nukuttua eikä jaksanut tehdä mitään muutakaan. Kolmas päivä leikkauksen jälkeen oli kuitenkin omalla kohdallani käänne parempaan: jaksoin jo hieman lukea lehtiä ja syödäkin paremmin. Seuraavana päivänä, 8.12., pääsinkin sitten jo kotiin apteekin ja kaupan kautta. Lyhyitä kävelymatkoja jaksan tehdä, mutta varsinkin vähemmän syötyäni alkaa pidempään seistessä heikottaa. Mieliala on kuitenkin jo optimistisempi, kun vointi on ihan selvästi lähtenyt paranemaan, ja positiivinen kehitys ruokkiikin tässä itse itseään. Hyvä ruoka, parempi mieli, parempi vointi jne. Taidan nyt lähteä kokeilemaan, miten sujuisi lauhtuneessa säässä pieni kävelylenkki korttelin ympäri.

Tunnollisia kuulumisia

Päivittely on vähän jäänyt syksyn ja opiskelujen alkamisen myötä, pahoitteluni siitä. Kuvia hammasrakoni kehityksestä kesän aikana olisi varastossa, mutta en ole saanut aikaiseksi saattaa niitä julkaisukuntoon. Niitä tulee kyllä ennemmin tai myöhemmin täällä näkymään. Sain 9.8. yläkaarelle raudat, mitään muuta uutta hampaistoni suhteen ei ole kesäkuisesta operaatiosta toivuttuani tapahtunut, siksikään kirjoitettavaa ei liiemmin ole ollut.

Välittömästi kesäkuun ensimmäisenä päivänä tehdyn Le Fort I -osteotomian jälkeen minulla oli täydellinen tuntopuutos kitalaessa ja yläleuan ikenissä. Samoin kasvoilla kuvan osoittamalla alueella oli puutuneisuuden tunnetta, lähes silmiin asti ulottuen. Kirurgin mukaan tuntohäiriö johtui tuntohermon venyttymisestä leikkauksen aikana. Tämä hävisi kuitenkin parin viikon sisään, ja jäljelle jäi puutuneisuutta ainoastaan oikeanpuoleisen kuvan osoittamille alueille ylähuulen yläpuolelle sivuille. Se hävisi noin kuukauden päästä leikkauksesta. Sen sijaan ylähuuli ei missään vaiheessa ollut tunnoton. Seuraavaksi palasi kitalaen tunto heinäkuun aikana. Yläleuan ienten tunto on palaillut vähitellen elokuun mittaan. Enää minkäänlaista tunnottomuutta tai tuntopuutosta ei ole havaittavissa. Mitään haittaa en noistakaan tuntopuutoksista kokenut, hampaiden lankauskin oli ensimmäistä kertaa elämässäni täysin kivutonta.

Kuva osoitteesta: www.faceresearch.org

Hyvin nopeasti - kyllä, Paintilla - väsätty huono kuva, jonka tarkoituksena oli osoittaa tuntopuutosalueet kasvoillani leikkauksen jälkeen. Tuloksena nainen, jolla on hauskat viikset. Meidän kaikkien hyvinvoinnin kannalta lienee parempi, että jätän jatkossa kuvankäsittelyn muille.

Seuraavissa postauksissa kerron hammasraon kehityksestä kuvien kera sekä muista leikkauksen jälkikuulumisista. Oma fokukseni on oikeastaan siirtynyt jo seuraavaan molempien leukojen leikkaukseen, oikominen sillä välin tuntuu lähinnä tuskaiselta välivaiheelta. Pääsisinpä nyt vain jo leikkauspöydälle!

Le Fort I -osteotomiasta

Torstaina kävin suusairauksien klinikalla poistattamassa tikit leikkaushaavoistani. Minulle tehdyssä SARPE-leikkauksessa ainoa varsinainen leikkaushaava tehtiin suun limakalvolle, kummallekin puolelle yläleuan ikeniin ulottuen ykkösistä, etuhampaista, kuutoshampaisiin asti. Näiden haavojen kautta tehtiin siis Le Fort I -osteotomian sahaukset sekä yläleuan talttaus kahtia etuhampaiden välistä. Mihinkään muualle, etuhampaiden väliin tai kitalakeen, ei haavoja tullut. Omasta mielestäni tikit eivät juuri elämää haitanneet, eihän niitä ikenen ja ylähuulen välissä edes huomannut, mutta onpahan ne nyt poistettu.

Tässä vielä selvyyden vuoksi ranskalaisen kirurgi René Le Fortin mukaan nimetyt linjat, joita pitkin sahaukset leikkauksessa suoritettiin. Samoja linjoja käytetään myös siirrettäessä yläleukaa leikkauksessa, jollainen minullekin sitten parin vuoden sisällä/päästä tehdään. Minulle viime viikolla tehdyssä SARPE-leikkauksessa yläleuka taltattiin noiden lisäksi keskeltä halki, jotta sitä pystyttäisiin levittämään. Näistä kuvista näkee selvästi, miksi myös Le Fort I -sahaukset ovat yläleuan levityksen kannalta välttämättömät: yläleuan levittäminen sivuille on hieman hankalaa, jollei yläleukaa lisäksi irroteta ympäröivästä kallosta yllä esitettyjen linjojen mukaisesti.

Le Fort I -osteotomian avulla yläleukaa voidaan kiertää ja/tai siirtää eteen, ylös tai alas potilaan ongelmasta riippuen. Minulla sitä ainakin kierretään, aikaisemman suunnitelman mukaan mahdollisesti myös siirretään eteen ja ylös. Viimeksi kirurgini kanssa puhuessani hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei yläleukaani tarvitsisi ollenkaan siirtää, vaan ainoastaan kiertää. Yläleuan alue on niin tiheästi verisuonitettu, että tämäntyyppisten leikkausten yhteydessä nieluun saatetaan joskus joutua asettamaan vuorokaudeksi hengitysputki, jotta hengitystiet eivät tukkiutuisi verenvuodosta. Tämän ajan potilas viettää teho-osastolla nukutettuna. Näin toimittaessa Le Fort I -osteotomia on todettu hyvin turvalliseksi. Varsinkin yläleukaa ylös nostettaessa voi leikkauksen jälkeen seurata nenän tukkoisuutta tai poskiontelontulehduksia, jotka ovat yleensä hoidettavissa. Kasvonpiirteissä on odotettavissa myös muutoksia: varsinkin yläleukaa eteenpäin tuotaessa nenä saattaa jonkin verran levitä ja nenän kärki kohota. Lisäksi poskipäät saattavat tulla osteotomian seurauksena paremmin esiin. Yläleuan siirrolla ylös saadaan myös hävitettyä esimerkiksi hymyillessä turhan paljon näkyvät ikenet.