Niin lähellä, niin kaukana

Tänään on viikko aikaa leikkaukseen. Edellisen ja tämän postauksen väliin on mahtunut yksi käynti suusairauksien poliklinikalla. Tuolloin tapasin kirurgin ja oikojan, ja hampaistani otettiin jälleen yhdet kipsijäljennökset. Laskin, että hampaistani on otettu parin kuukauden sisällä ainakin kolmet ellei jopa neljät jäljennökset. Lisäksi käynnillä tehtiin kolmiulotteisia mittauksia ns. kasvokaarella. Näiden perusteella minulle valmistetaan splintti, jota olisi ymmärtääkseni tarkoitus sovittaa tämän viikon torstaina viimeisellä kirurgikäynnillä ennen leikkausta. Splintti on purentaa ohjaava akryylinen leikkauskisko, jota käytetään leikkaustilanteessa ohjaamaan leuat uuteen, leikkaussuunnitelman mukaiseen asentoon. Ensi viikon maanantaina, päivää ennen leikkausta, on sitten vielä yksi käynti oikojahammaslääkärille, joka asentaa minulle leikkauskoukut.

Tällä hetkellä viikko leikkaukseen tuntuu suurin piirtein ikuisuudelta. Eniten pelkään, että leikkaus jostain syystä siirtyisikin. Mitä jos sairastun? Tai kirurgi sairastuu? Tai tulee se päivystyksellinen leukamurtuma, joka vie leikkausaikani? Haluaisin vältellä julkisia paikkoja ja flunssaisia ihmisiä, mutta valitettavasti arjen askareet on hoidettava. Leikkauksen siirtyminen olisi kyllä järjettömän suuri pettymys. Olen katsellut kasvojani peilistä erinäisissä paikoissa, joissa tuskin tulen enää ennen leikkausta käymään, ajatellen, että näen tämän naaman tästä peilistä viimeistä kertaa. Typerän taikauskoisesti myös olen ajatellut, että mitä useammalle ihmiselle leikkauksesta kerron, sitä todennäköisemmin leikkaus siirtyy. Päänvaivaa aiheuttaa sekin, että jos leikkausta ei nyt tulisikaan, koska sitten ehtisin olla neljä viikkoa sairaslomalla – todennäköisesti en koskaan. Oikomishoitokin on nyt juuri sopivassa vaiheessa leikkausta ajatellen. Tätä hermoilua todennäköisesti jatkuu siihen asti, kunnes astun esilääkittynä leikkaussaliin, sillä vasta silloin voin tosissani uskoa leikkauksen tosiaan toteutuvan. Toivottavasti viikon päästä.